PERINNEKERHON

MUISTIINPANOJA 

                        TIMONIEMEN MAA- JA KOTITALOUSNAISET

1980-1981

          Ihmisen syntymä Kuhmon Timoniemellä on ollut merkittävä tapaus kautta aikojen.

Lapsia syntyi ennen sotia perheisiin paljon. Mitään perhesuunnittelua tai lapsirajoitusta ei ollut. Lapsia tuli perheisiin niin kauan, kun naiset pystyivät ikänsä vuoksi tekemään, olipa perheen taloudellinen asema kuinka heikko tahansa. 

Timoniemellä ei kuultu naisten tuskailtavan, vaikka korkeintaan kaksi vuotta oli lasten syntymisellä väliä, vaan jokainen tulokas otettiin vastaan niin kuin on määrätty. Uskottiin jokaisella lapsella olevan tarkoitus.

Kätilönä toimivat oman kylän itseoppineet, ammattinsa taitavat, siistit naiset. Heitä oli Timoniemellä Rekulan emäntä Anna Haverinen. Hän suoritti kätilönvirkaa vuosina 1890-1930. Hänen auttamanaan on tullut maailman kolmattasataa lasta. Kätilöntoimensa ohella Anna Haverinen oli erittäin taitava eläinlääkäri ja myös ihmisten sairauksien verenmyrkytysten ym. parantaja. Anna Haverisesta voitaneen sanoa, että hän oli aikansa valistunut ja korvaamaton kansannainen.

Hietaniemen "mamma" Katri Pääkkönen  hoiti myös kätilöntointa Timoniemellä v. 1920-1944. Hänen auttamanaan on Timoniemellä tullut maailmaan myös satoja lapsia. Katri Pääkkönen oli valmis lähtemään yöllä ja päivällä, pyhänä ja arkena. Edessä hänellä oli iso valkoinen esiliina ja keritsimet kädessä. Sen ajan lapsille ei kerrottu miten ja mistä lapsi syntyy. Niinpä lasten mielikuvitus sai vapaasti muodostaa käsityksensä itse tai isompien arvelujen varaan, luullen tulleensa maailmaan sillan (lattian) alta tai muusta rakosesta.

Myös Reporinteen Kaisa Huotari oli usein apukätilönä ja synnyttävän äidin henkisenä tukena. Valoisalla olemuksellaan hän virkisti perheen mielialaa.

Lapsen syntymän jälkeen alkoi varpaisten aika. Naapurit ja sukulaiset tulivat tuoden sen ajan mittapuun mukaan herkkuja. Ryynikukot, (riisipiirakat) kala- ja nauriskukot, jos oli mistä leipoa, vehnäsletikko, jopa 1930- luvulla vehnärinkilä tuotiin "lapsi-akalle". Muu perhe tietysti sai herkutella osansa. Varpajaisissa mukana olevat miehet antoivat juuri syntyneelle hammasrahaa varallisuutensa mukaan. Tyttölapselle tuotiin usein kretonkinen tai flanellinen mekkokangas.

Lasten kastaminen tapahtui pappilassa, kinkereillä, seuroissa tai kotona. Lapset kastettiin mieluummin n. kuukauden vanhana, koska lapsikuolleisuus oli olemassa hyvin mahdollinen, ei lasten toivottu kuolevan kastamattomana. Saattoi käydä, että lapsi ehti kävellä ja oppi puhumaan ennen kuin hänet kastettiin. Tällaista tapahtui harvoin ja se johtui välinpitämättömyydestä, kulkuvaikeuksista tai muusta.

Kastetoimituksessa oli mukana joku kummeista, joka piteli lasta. ƒiti tai isä harvoin pitelivät. Kastettavalla ei ollut hienoa kastepukua, vaan puhtaimpiin kapaloihin käärittynä ovat Timoniemen lapset ennen saaneet kasteessa nimensä.

Aino Kuusisto                    Alkuun

Synnytyksestä Paltamosta.

ƒitini Katri Tolonen synt. 1920 Paltamon Mieslahdessa Viitomäen talossa 15- lapsisen perheen viidenneksi vanhimpana, kertoi seuraavia asoita:

Aina 1920- luvun loppupuolella oli yleinen tapa, että lapset synnytettiin kotona saunassa, sitten myöhemmin kotona kamarissa.

Kätilönä toimi maallikko, joka kierteli talosta toiseen auttamaan lapsia maailmaan. ƒidillä oli ollut tapana, että hyvissä ajoin ennen lapsen syntymää hän oli kerännyt pärevasuun puhtaita vaatteita ja liinakankaasta leikattuja kanttinauhan levyisiä suikaleita sekä keritsimet olivat vasun reunassa. Liinasuikaleilla sidottiin lapsen napa ja keritsimillä katkaistiin napanuora.

Kolme lasta näistä 15:stä äiti synnytti yksin, koska apua ei joutunut ajoissa ja lapset selvisivät elämään. Vain yhden lapsen synnytyksessä oli koulunkäynyt kätilö avustamassa ja niin ikävästi, että sattui työtapaturma siten, että lapsi oli vähällä menehtyä verihukkaan. Napa oli sidottu liian löyhästi ja veri pääsi vuotamaan ennen kuin asia huomattiin. Eipä tainnut kätilö saada kiitosta sillä kertaa. Aivan ihmeenä oli pidetty, että lapsi kuitenkin selvisi elämään.

1930- luvulla omasta miniyspaikastaan Mieslahdessa äiti muistaa, että emännällä oli aina pirtin sillan alla kätkössä iso kapallinen kuivia puita, joihin kukaan ei saanut koskea. Ne olivat sitä varten, että kun synnytyksen aika tuli niin saatiin äkkiä vesi kuumaksi kuivilla puilla. Eräs valmistelutoimenpide tämäkin.

1920-luvun pulavuosina eräs köyhä äiti kerjäsi kulkien taloissa ja sai ruokaa syödäkseen. Tämän turvin hän imetti lastaan kotona 7 vuotiaaksi ja oli sanonut myöhemmin, että lapsi olisi kuollut nälkään ellei hän olisi saanut ruokaa kerjäämällä.

Tapana oli, että varpaisissa käytiin naapurissa, mihin oli vauva syntynyt. Konttiin tai reppuun kerättiin ruokaa mitä oli. Pohjalle perunoita sitten lihaa, leipää, rieskaa, voita ja vielä maitopääläri käteen. Ja kyllä täytyy sanoa, että tämä oli kuin lahja taivaasta silloin pulavuosina, jos parempiosainen pystyi antamaan toiselle ruokaa. Myöskin vaateapua annettiin toisille, jos kellä oli mistä antaa.

Muistiinmerkitsi: Raili Kilponen                    Alkuun

TIMONIEMI, AIKA 1900-1930   

Lasten sairaudet:

          Lasten sairauksista yleisin oli riisitauti. Riisitauti oli vitamiinien puutteesta johtuva. Sen oireet olivat pään hikoilu, vääräsäärisyys, pullistunut napa sekä luuston muutokset. Nämä oireet parannettiin näsäjänmarjoista ja maidosta keitetyllä lääkkeellä. Napapullistumaan käytettiin hoitona piipunöljyä. Kesällä tehtiin muuripataan ns. paati. Se tehtiin koivun lehdistä, pienistä lehdistä, suokanervasta, kuusen- männyn- ja katajan uusista kasvaimista ja tietysti vedestä. Ne lämmitettiin ja vuoron perään käytiin kylvyssä. Tällainen tervehdyskylpy oli lapsiperheissä hyvin suosittu.

Kuppaus ja hieronta ovat kuuluneet timoniemeläisten terveydenhoitoon ammoisista ajoista.

Lapset neuvottiin ja pantiin työntekoon aikaisin, pienestä pitäen. Lehtikerppujen teko, tähkien kerääminen elonleikkuupellolla kuuluivat lasten töihin. Kitkeminen naurispellolla, haravoiminen suoniityllä, perunan nosta ja muut ulkotyöt olivat lapset mukana tekemässä. Lehtimetsässä tehtiin lampaille noin 1000-2000 kerppua talveksi.

Rankametsässä ja halkojen teossa olivat naiset mukana. Jotkut naiset ajoivat hevosta ja olivat mukana tukkimetsässäkin.

Lasten kasvamisen myötä työ tuli raskaammaksi. Karjanhoito, villankarttaus ja kehruu kuuluivat aina naisten töihin

Riihelle noustiin aamulla neljän aikana ja se oli puitu klo kymmeneen mennessä. Sen jälkeen, jos oli esim. nuotta, lähdettiin nuotalle. Kalaa saatiin yleensä aina. Saalis kannettiin vasulla tai kontilla. Myöhemmin maantien tultua jopa hevosella.

Heinäkuorman, lehtikuorman, halkokuorman purkaminen, lannan ajo ja luonti pelloille olivat varttuneiden nuorten työtä.

Miehet tekivät raskaimmat työt. Pellot kynnettiin sahra-auralla, karhittiin piikkikarhella. Apulantaa ei käytetty. Suoviljelysten teko aloitettiin Timoniemellä -30-luvun alussa.Talvisin miehet olivat savotassa, tämä sen jälkeen kun metsän arvo oli noussut ja myynti alkanut.

Pellon lannoitukseen käytettiin suomutaa, joka ajettiin syksyllä pellolle tunkioon. Karjan lannan kanssa se levitettiin pellolle. Pellot olivat sen vuoksi muhevat. Elämä oli tarkkaa, kaikki otettiin hyödyksi. Lampaan lehtikerppuja rangit hakattiin lannan sekaan. Havut hakattiin kuivikkeeksi ja siitä lannaksi. Lehmiä oli vähän ja niiden ummessa olo saattoi kestää monia kuukausia.

Tervan poltto kuului myös timoniemeläisten elinkeinoihin. Tervanhaudan pohjia löytyy nykyisinkin hyvin usein. Tervan poltto tapahtui enimmäkseen omaksi tarpeeksi ja sillä oli käyttöä moneen tarkoitukseen.

Palvelusväen (piiat ja rengit) ainoa loma oli kekrin jälkeinen viikko. Sen jälkeen he menivät niihin palveluspaikkoihin, joihin olivat kekrinä pestin saaneet, vuodeksi työhön. 

Nuorten elämää:

Vuosisadan alkukymmenluvuilla olivat nuorten harrastukset Timoniemellä vähäiset. Joskus kokoonnuttiin yhteen, laulettiin, pyörittiin piiriä. Matkat olivat hankalat, mutta aikaa oli. Kirkolla päästiin käymään juhlapyhinä vuorotellen. Siellä tavattiin toisia nuoria, jopa "se tuleva".  Kekri oli merkittävä juhla nuorille, niinpä kekritansseja pidettiin joskus. Piikojen pestaus oli kekrinä.

Seurustelu tapahtui alkuun salaa. Yöjalassa käynti oli seurustelutapa. Ennen kuin oli menty kihloihin julkisesti, oli kuulutukset tehty.

Morsiamet kulkivat keruulla sukulaisissa ja ystävissä. Keruu kesti viikkokausia, morsiamen mukana oli Päistärsäkki, joka oli sulhasen sukulainen. Morsiamelle annettiin yleensä aina villoja, hamppuja ja lankoja. (Morsianten keruu päättyi -30- luvulla )

Anti sulhasen sukulaisille oli määrätty: appiukolle langasta kudottu turkkivyö, paita, sukat ja vanttuut. Anopille: paita, sukat, lapaset ja esiliina. Sulhasen veljille ja sisarille sukat ja lapaset, puhemiehelle ja kaasolle samoin. Anti riippui paljon morsiamen taidoista, anti jaettiin hääyön jälkeisenä aamuna.

Ennen vihille lähtöä pidettiin morsiamen kotona "antaiset", ne järj. morsiamen vanhemmat. Häät pidettiin sulhasen kotona. Vihkiminen tapahtui usein pappilassa.

Häät olivat varojen mukaiset. Tanssiminen häissä oli yleistä. Soittajina oli ns. kansanpelimanneja.  Kun hääpari oli pääsemässä hevosen reessä kulkien häätalon pihaan, joku avasi rinnuksen, luokki pudotettiin, joten valjaat laukesivat, hevonen meni menojaan, hääpari jäi rekeen istumaan.

Hääseremonioihin kuului päähenkilöiden nostot sekä vieraiden lähtiessä veräjäpuuron syönti. Kahvia ja ruokaa tarjottiin. Tällaiset seremoniat loppuivat viime sotiin, jonka jälkeen ovat häät yksinkertaistuneet.

Maanteiden tultua Timoniemeen lisääntyivät nuorten harrastukset ja kulkeminen tapahtui polkupyörällä.

Häiden jälkeen alkoi miniän ankea arki, jota kesti vuosikymmeniä, aina niin kauan kun vanhat elivät. Hyvin usein miniä oli miehensä ja appivanhempiensa vallan alla, alistetussa asemassa. Vallanvaihdos tapahtui vanhojen kuoltua tai vanhettua sen jälkeen miniä oli emäntä.

Hautajaiset olivat aina kotona. Ne pidettiin varojen mukaan. Varakkaille näyttävät, köyhille vaatimattamat. Ruokana oli lihakeitto, kukot ja piirakat, riisipuuro ja soppa.

Anna Komulainen                            Alkuun

TIMONIEMI, REKULA, KANTOLA JA ONNELA 1880-   

Syksy oli ruuan suhteen parasta aikaa. Kaikkea oli silloin enemmän, ruoka-aine varastot runsaimmillaan.

Lahti tehtiin kekrin edellä. Perunat ja nauriit pantiin kuoppaan, marjat poimittiin. Puolukat survottiin puutynnyriin, samoin mustikat survottiin ja puolukkahillokerros suojaksi päälle, mustikoita myös kuivattiin.

Viljat puitiin riihellä ja pantiin eloaittaan laareihin. Uuutispuuro- ja rieska jauhot jauhettiin käsikivillä. Leipävilja jauhettiin vesimyllyssä. Jyväsäkit soudettiin veneellä Kaarneenkosken myllyyn, myöhemmin Lentuan kosken myllyyn.

Talkkunajauhot valmistettiin kotona ohrajyvistä siten, että ohrajyvät keitettiin muuripadassa, vähän suolatussa vedessä. Sen jälkeen ne nostettiin vasuun valumaan aivan vedettömäksi. Pirtin uuni lämmitettiin ja keitetyt ohrajyvät pantiin uuniin paistumaan, välillä usein hiilikoukulla, tms. hämmentäen, että paistuminen tapahtuisi tasaisesti. Kun talkkunajyvät olivat paistuneet ruskeiksi, ne otettiin säkkiin. Tämä työ toistui niin monta kertaa, että säkki täyttyi. Talkkunakset jauhettiin karkeahkoksi jauhoksi, josta oli ruuan valmistus nopeaa, kiehuvaan veteen talkkunaksia, lyhyt kiehutus, huikan suolaa niin puuro oli valmis syötäväksi voisilmän kanssa. Talkkunan keitinveteen voitiin myös panna mausteiksi lampaanrasvaa, sillä tavalla saatiin talkkunasta maukkaampaa. Lihakeiton ja pottuvoin kanssa ei voita ollut pöydässä.

Lokakuussa suolattiin muikut puunelikkoihin, joko puolis- tai kokonelikkoihin talvikalaksi. Kuoreet kuivattiin uunissa pellillä kapakeittoa varten. Nuotalla voitiin käydä vielä kutu-ajan jälkeen pyytämässä ns. syönnösmuikkua, jossa ei ollut mätiä ja saalis oli vähäisempää.

Lahtipäivä aloitettiin aamulla aikaisin. Ensin teurastettiin isommat elukat, joko kesän yli juossut mullikka, pois joutava lehmä tai sonni. Sen jälkeen useampi lammas. Sika teurastettiin jouluksi. Jos oli hyvä ilma teurastettiin ulkona, muuten pirtissä ainakin pienemmät elukat.

Veri laskettiin elukasta talteen, johonkin astiaan jatkuvasti hämmentäen jäähtymiseen asti. Verestä valmistettiin punasrieskaa, veri, ohrajauhot, suola ja kypsennetty lampaanrasva sekoitettiin löysäksi taikinaksi, paistettiin tulenkestävässä astiassa uunissa. Samasta taikinasta paistettiin verilettuja ja sitä käytettiin täytteenä makkaran valmistuksessa.

Maksa ja munuaiset, utareet ja keuhkot otettiin syötäväksi. Keuhkot kuivattiin, paloiteltiin ja keitettiin perunoitten kanssa ruuaksi, joka oli keuhkopaistia. Suolien ympärillä oleva rasva irroteltiin veitsellä, (kierrätettiin), rasva risottiin, keitettiin padassa, käytettiin roukiin, kuten talkkunaan, perunakukkoon, pottuloutaan, punasrieskaan, veritäytteeseen makkaraa valmistaessa. Suolet käännettiin nurin varovasti, jonka jälkeen ne puhdistettiin vedellä ja kaavittiin puhtaaksi, aina välillä vedellä puhdistaen, keitettiin varovasti. Suolet täytettiin veritäytteellä, keitettiin kypsäksi. Säilytettiin liha-aitassa, josta niitä talven mittaan heattiin paistettavaksi ruokapöytään.

Lihat paloiteltiin raajoiksi ja suolattiin lihasaaviin, jossa ne saivat suolautua 1-2 viikkoa. Palvaamista varten liharaajoihin tehtiin reiät , josta ne pantiin orteen ja kannettiin palvisaunaan. Palvisauna oli savusauna, joka oli lämmitetty sopivan kuumaksi. Saunassa oli valmiit orret, joitten varaan lihaorret laitettiin. Saunanuuniin lisättiin leppähalkoja. Kun halot olivat palaneet, pantiin räppänä ja ovi kiinni ja lihat jäivät kypsymään. Jos palvilihaa näytti jäävän kesäksi, nostettiin lihaorret räystään alle kiikkumaan kevätahavan kuivattavaksi. Näin ne säilyivät kesällä pilaantumatta.

Syksyllä iltojen kylmettyä kerättiin maitoa puusaaviin kylmään. Talvella tästä jäätyneestä maidosta keitettiin ohramaitovelliä. Tuoretta maitoa ei talvella ollut, koska lehmät olivat kauan ummessa ja olivat kevätpoikivia.

Marjavelli,jota usein keitettiin, oli sakeahkoa esim. padassa perunoista ja ruisjauhoista imellettyä, sen jälkeen vettä ja puolukkahilloa lisäten keitettyä velliä, joka oli imeltynyt niin hyvin, ettei sokeria tarvinnut lisätä.

Ruuan valmisti, keitot keitti sekä leipoi leivän yleensä talon emäntä, olipa se miniä tai vanhaemäntä. Hän valmisti ruuan taitonsa, taipumustensa ja ruokatarvikkeiden mukaan.

Kun kahvi tuli käyttöön, keitti emäntä aamukahvia aamulla noin klo 5. Aamuset olivat 7-8 aikaan. Päiväkahvit klo 11. Puoliset klo 13-14. Iltakahvit klo 17-18. Iltaset syötiin hiukan ennen nukkumaan menoa, kello ei ollut aivan tarkka. Savotta-aika teki poikkeuksen ruoka-ajoissa, jolloin aamuset olivat n. tunnin aikaisemmin ja puolinen miesten tultua savotasta noin klo 16.

Vuodenajoista syksy oli runsasruokaisin. Tavallisesti amuseksi keitettiin joko talkkuna, perunapuuro, kapakeitto tai pottumaito. Puoliseksi oli sitten lihakeitto, muikkupaisti, jos oli sianlihaa, pottulouta. Kun emännällä oli leipätaikina, hän teki puoliseksi pottukukon ja iltaseksi nauriskukon. Leipäpäivä oli tavallisesti lauantaina. Myös rieskakuoreen tehtiin nauriskukkoa, se oli lauantai-illan ruoka. Sunnuntai aamuna keitettiin joko maitovelliä tai pottumaitoa ja syötiin se lauantai-illan nauriskukon liisteiden kanssa. Riisiryynien tultua saataville oli riisivelli suorastaan herkkuruoka liisteiden kanssa. Näin mentiin talven yli. Ruokavalio oli erittäin pelkistetty. Kun lehmä poiki, oli se kuin odotettu juhla. Juusto syötiin joko patajuustona tai uunissa paistettuna.

Rekulanvaaran taloissa oli 1900-1918 tapana laittaa kekripäiväksi ruokapöytä edellä mainituista ruuvista. Kukaan ei syönyt oman pöydän ruokaa, vaan kävi naapurissa syömässä.

Kevät oli ruuan suhteen puutteellista. Voi tehtiin höppövoita. Lämmin kermapiimä kirnuttiin, yhtään kirnupiimää ei tässä tapauksessa tullut, vaan voi oli valkoista haseroa, sitä syötiin usein koko kesä. Kesällä oli aamuseksi aina ja poikkeuksetta muikkukeittoa. Koska nuotalla käytiin aina, joka ilta mikäli ilma ei ollut aivan myrskyinen. Jos muikku ei näkynyt , vedettiin nuottaa summassa.

Muikkukeitto vietiin niitomiehille suoniityille aamuseksi. "Haravamies" vei evään, koska niittäjä oli mennyt aikaisin aamukasteen aikaan niittämään.

Kesällä leipominen oli hankalaa, koska pärekatot olivat vanhat ja tulipalon-arat. Perunoita ja suolamuikkua syötiin silloin puoliseksi. Iltaseksi oli kesällä, joko marjapuuroa tai vain leipää ja voita.

Kalan merkitystä Rekulanvaaran ruokataloudessa ei voitane kyllin korostaa, niin tärkeä se oli. Nuotan veto oli osa elämää, elämäntapa. Nuotalla ukot kertoivat juttuja ja siellä vallitsi joskus hilpeä mieliala. Syysvedon aikana otettiin muikun mäti talteen, puhdistettiin ja myytiin kirkolle kauppaan tai yksitisille. Mätiä ei koskaan syöty itse, koska sillä oli verraten hyvä hinta, niin se vaihdettiin rahaksi.

Linnun metsästystä harjoiteltiin rihmapyynnillä, mutta se oli vähäistä, eikä siitä sanottavasti ollut ruuan apua. Ahkerasta työstä huolimatta perheen ruuan hankkimiseksi, saattoi emällä olla monesti aika, ettei ollut mitä keittää aamuseksi tai puoliseksi. Emäntä sai yksin keksiä, miten selviää, miehiltä ei menty kyselemään.

Tälläistä lienee ollut elämänmeno monessa timoniemeläisessä talossa, aina olosuhteiden mukaan.

Helli Pulkkinen ja Aino Kuusisto
Kirjoitti: Aino Kuusisto                                    Alkuun

KARJANHOITO TIMONIEMELLƒ 1910-1930.

  Talvella:

Karjanhoito kuului talon naisväen töihin. Tytöt joutuivat lähtemään emännän avuksi navettatöihin jo 12-13 vuotiaina.

Aamuisin navetalle lähdettiin n. 6.30. Pirtistä otettiin lyhty mukaan, lisäksi käytettiin läppälamppua. Ensimmäiseksi tehtiin tuli muurin alle, jossa lämmitettiin juontivesi lehmille. Lypsäville lehmille annettiin pientarilta niitettyä kuivaa heinää, ummessa olevat saivat huonompia heiniä ja jopa olkiakin. Heiniä voitiin myös hauduttaa lämpimässä vedessä ja antaa sellaisena lehmille. Lampaille annettiin lehtikerppuja ja jäkkiheinää ( hyvin piikikästä ). Lanta luotiin lapiolla joko ikkunasta suoraan ulos tai lantalaan.

Lehmien lypsäminen tapahtui käsin, astiana käytettiin kiulua. Lypsyn jälkeen maito vietiin pirttiin, jossa se halkaistiin separaattorilla, joka erotti kerman ja kuoritun maidon eli kurrin eri astioihin. Tämän jälkeen mentiin takaisin navettaan jatkamaan lehmien ruokintaa. Oljesta leikatuista silpuista valmistettiin haudutettu ape, johon lisättiin jauhoja. Ape annettiin lehmille puusta valmistetuissa apeastioissa. Sitten lehmät saivat sangollisen lämmintä vettä. Lopuksi vielä annettiin luonnon suoheinää, ummessa oleville olkia.

Vesimuuri täytettiin lumella,josta sulattamalla saatiin illaksi vettä. Lumi kuljetettiin navetan eteen kelkalla ja kannettiin sisään vasulla.

Kuusen havut hakattiin havukirveellä puupölkyn päällä ja laitettiin alusiksi eläimille.

Iltapäivällä navettaan lähdettiin n. 15.00. Ruokinta oli samanlainen kuin aamulla, mutta lehmät lypsettiin viimeiseksi. Navetalta selvittiin pois n. 19.00. Illalla naiset tekivät puhdetöinään käsitöitä.

Kesällä:

Kesäaikaan lehmät saivat olla vapaalla laitumella metsissä, aidattuja laitumia ei ollut. Viljelykset olivat sitävastoin aidoitettu etteivät lehmät olisi tallanneet niitä. Lehmien ulospääseminen riippui säästä ja kontujen (= heinien ) loppumisesta. Ulospäästämisen jälkeen navetta pestiin eikä lehmiä otettu enää yöksi navettaan kesän aikana. Illalla lehmät tulivat kesannolle ( laidun aukealle ), joka sijaitsi lähellä navettaa. Lehmät lypsettiin siellä aamuisin ja iltaisin. Lypsyajaksi sytytettiin lehmisavu syöpäläisten karkoittamiseksi. Aamuisin lypsettiin noin viiden tienoilla, mutta iltaisin aika ei ollut niin tarkka. Lypsäminen riippui siitä milloin lehmät tulivat metsästä kesannolle. Jos lehmät eivät alkaneet ilmestyä kutsumalla, oli niitä lähdettävä hakemaan metsästä. Lehmistä vanhimmalla tai viisaimmalla oli kaulassa kello ja sitä kutsuttiin kellokkaaksi. Kellon äänestä voi kuulla missä päin lehmät milloinkin olivat.

Sonni oli lehmien joukossa metsässä, mistä johtuen useimmat lehmät olivat kevät poikivia. Tarkkoja poikimisaikoja oli vaikea tietää etukäteen.

Jos lehmä oli kesäpoikiva se otettiin ennen poikimista sisälle navettaan. Syksyllä lehmät otettiin navettaan verraten myöhään ( potunnoston jälkeen ) säistä riippuen

Poikimisen jälkeen lehmä herui 8-10 litraa. Noin kuukausi poikimisen jälkeen, lehmää käytettiin lypsämässä päivällä. Lehmän poikimista yleensä odotettiin kovasti, sillä se tiesi aina juustomaitoa. Lehmiä pidettiin ummessa jopa 4-6kk. Vasikoita ei yleensä kasvatettu kuin pari viikkoa, jolloin ne teurastettiin kotikäyttöön.

Navettarakennus:

Naveta oli rakennettu hirrestä, parret olivat maapohjaiset, muualla oli puulattia. Loorit oli tehty myös puusta. Lampaille ja vasikoille oli karsinat erikseen. Myöhemmin kun sikoja alettiin kasvattaa, niillä oli oma karsina, jossa oli ruoka-astiana purtilo. Lehmien juomavesi lämmitettiin vesimuurissa, jonka alla oli tulipesä.

Akkunat olivat hyvin pienet ja niitä oli muutamia navetan koosta riippuen. Huussi (ulkokäymälä) oli lehmien lantalan tai navetan kupeessa. Navetan edessä heinälato ja tanahut. Tanahuesta alkoi kuja, josta lehmät päästettiin metsään. Kuja oli noin neljä metriä leveä molemmin puolin pystyaidattu. Kujan suussa oli veräjä, josta lehmät päästettiin metsään. Kesäisin veräjää pidettiin kiinni etteivät lehmät päässeet navettaan. Kaivo, josta lehmille saatiin vesi oli vinttikaivo joka saattoi olla etäänpänäkin navetasta. Talvella vesi kuljetettiin kelkalla, kesällä se kannettiin korennoilla.

Tiedot: Törisevän talosta Hilda Malisen kertomana            Alkuun

LENTUAN KYLƒLTƒ, KUHMOSTA.

Entisaikaan oli heinänteko toisenlaista kuin nykyisin. Silloin ei ollut viljeltyjä niittyjä, vaan kaikki eläinten rehut täytyi kerätä suo- ja luhtaniityiltä. Suoniityillä miehet niittivät viikatteella ja naiset ja lapset haravoi ne mättäillle valumaan ja kuivumaan. Ne sai olla luo'olla useamman päivänkin, kun olivat toisinaan aivan vesilammikossa. Sitten ne kerättiin isompiin kasoihin (rukoihin) ja kannettiin sapilailla (kahdella pitkällä riu'ulla) suovan pohjalle. Suovan pohjan teko vaati taitoa, että heinät pysyi siinä hyvänä.

Lisärehua kerättiin luhtaniityiltä, järvien ja jokien rannoilta; käärittiin hameenhelmat vyötäisille ja kahlattiin vedessä sirpillä tai viikatteella leikaten kortteita ja ne kuljetettiin rannalle valumaan ja kuivumaan.

Lehmille taitettiin myös lehtiä talveksi. Koivut kaadettiin juhannuksen jälkeen ja niistä taitettiin lehdet kerppuihin, ne kuivattiin ja tehtiin niistä iso keko, jota myös "navaksi" sanottiin. Koivut oli sitten syksyllä karsittaessa puolikuivia, kun niistä oli varvut otettu kesällä kerppuihin.

Myös jäkälää nostettiin lisärehuksi. Siitä tehtiin "apetta": kasteltiin kuumalla vedellä ja laitettiin suolaa ja hiukan jauhoa niin lehmät söi sitä mielellään. Sitten niitettiin sellaistakin heinää jota sanottiin "jäkiksi". Se oli kovaa niittää, viikatetta sai hioa yhtämittaa. Se oli samanlaista syötettävää kuin jäkälä, koska se oli kovaa ja karkeata se täytyi kastella ja laittaa sekaan jauhoa, ennen kuin lehmät sitä söivät. Lampaat söivät tätä "jäkkiä" mielellään. Lehmien ollessa metsälaitumella aidattiin sellaiset suoniityt, jotka aiottiin niittää talveksi eläimille. Tällaista oli rehun teko eläimille sota-ajan jälkeen 50-luvun lopulle, jolloinka alettiin raivata peltoja enemmän ja tehdä suoviljelyksiä.

Muistiin merkitsi: Eila Leinonen                    Alkuun

NUOTTAKALASTUKSESTA: 

Kalastus oli tärkeä elinkeino Timoniemelläkin. Nuotan vetäminen 1800-luvulla oli yleistä. Tiedetään Lentualla olleen nuottaverkot silloin hampusta. Ne on itse valmistettu alusta asti. Hamppu ensin kasvatettu, sitten käsitelty niin kuin hamppu käsitellään, sen jälkeen kehrätty. Verkkoukot on sen jälkeen siitä kutoneet verkot. Kohot pantiin yläainaan ja ne olivat puusta. Painot olivat tuohen sisään pantuja kivijä. Vakituiset verkkoukot on joka kevät kierrelleet taloissa nuotankorjuussa, että se olisi hyvässä kunnossa vetoaikana.

Ennen v. 1900 ja vielä sen jälkeenkin oli tapana kesällä vetää pohjanuottaa (= painoja lisätään verkon alaainaan ). Myöhemmin se muuttui, että kesällä vedettiin pintanuottaa ja vasta syksyllä pohjasta. Vanhempaan aikaan ei kaloja myyty, vaan ne suolattiin nelikkoihin. Muikkua syötiinkin paljon ja monessa eri muodossa: Keittona, kukkona, kiehuttamalla ja suolasta. Tulilla ollessa nuotalla keitettiin myös kalaa leivän särpimeksi. Sanottiinkin viisastellen että: "kalakukko, piimä ja muikku.

1900-luvun alussa tälläkin lahdella (= Timoniemen koulun ranta ) oli kahdeksan nuottuetta. Kalaa saatiin hyvin ja niinpä nuottueitten kesken oli toisinaan kovakin kilpailu. Muikkua saattoi saada yhdestä apajasta yli 200kg, mutta saattoi tulla "vesiperäkin". Nuottaporukat olivat usein kahden talon kesken, joten kalat jaettiin kahtia. Myöhemmin nuottaverkot olivat pumpuliverkkoja n. 1960-luvulle asti. Nykyiset nailonverkot ovat paljon kevyempiä vetää kuin pumpuliverkot.

Nuotanvetäjällä oli veneessään "soutijainen", joka saattoi olla melko nuorikin. Jo 10-vuotiaasta lähtien piti lastenkin olla "soutijaisena." Ei ollut polkupyörää millä kulkea, vaan matka täytyi kulkea jalan. Keskikesällä lähdettiin illalla n. klo 19 aikana ja oltiin myöhään yöhön klo 24:jään  ja sivu siitäkin. Ei ollut kumikamppeita, niin kuin nykyisillä kalastajilla on. Märkänä yömyöhällä sieltä nuottasakki saapui ja ahkera emäntä nälkäisille vielä kalatkin kiehautti.

Syysvedon aikana lähdettiin aikaisemmin aamulla n. 5.30 ja tultiin illalla hämärän tultua pois. Nuotiolla syötiinkin välillä, levähdettiin ja kuivateltiin vaatteita. Taloissa oli väkeä joten osa väestä joutui olemaan nuotallakin.

Myöhemmin myytiin ylimääräiset muikut Kuhmon kirkolla ja naapureihin. Syksymmällä "puhkaistiin" kalat ja mäti otettiin erikseen myyntiin. Koko perhe siinä "muikunpuhkaisussa" olikin iltapuhteella mukana.

Kalansaalis määräytyi osittain tuulen ja sään mukaan. Kovalla tuulella ei tietenkään nuotalle lähdetty. Hyvä nuottatuuli oli, kun tuulen suunta oli maan päältä ( moan peältä ). Veden käynti oli silloin hyvä, nuotta käyttäytyi paremmin ja veto oli helpompaa. Nuottaa ei kantanut, joten kalaa tuli hyvin. Liian tyyni ilma ei ollut hyvä syksyllä. Etelätuuli ja "vesietelä" (= tuuli kaakosta ) olivat parhaita antamaan kalaa. Luodetuuli oli huono, joten siitä sananlasku: "Tuulen Luoja luotehesta vielä on 12 kalakukkoa syömättä.

Nuottavene ei saanut olla liian pieni. Veneen keskellä oli "köysikela" siinä köysi, joka oli vielä vuoteen -50 saakka enimmäkseen tuohesta. Kelan "korvakot" olivat veneenlaidoissa ja veneen perässä oli "perähaarukka", jota myöten köysi tuli kelatessa. Varusteisiin kuului "tarvon" eli "porkka", jolla puuta pitemmällä veneiden välissä soutijainen ajeli kalat nuotan perään. Vielä oli väliköysi, jolla vedon aikana veneiden väliä kavennettiin. "Upilla" pidettiin veneet paikoillaan veto-aikana. Nuotta "potkettiin" veteen pannessa. Nuotalta lähtiessä ripustettiin verkot huolellisesti telineille kuivumaan. Sanottiin että: " Nuotta ahettiin puuhun." Nuottan puita sanottiin uluiksi.

Apajaksi sanottiin niitä tarkoin tiedettyjä paikkoja, jotka suotuisalla ilmalla antoivat kalaa.
Apajien nimiä:
1.† Mustan männyn alus
2.† Maejan pyllynalus (= sievistettynä pytynalus )
3.† Pökkelöapaja
4.† Hiekankorva
5.† Syvänkorvallinen
6.† Soarenpeä ( Saarenpää )
7.† Piikialus
8.† Soarennurkka
9.† Issoen tulisijjoen alus
10. Sarvikari
11. Kahen koevun alus
12. Matala apaja
13. Mantereapaja
14. Kieron koevun alus
15. Laeskanapaja ( Soeren laeska )

Kertonut: Hilda Kettunen ja Leo Haverinen
††††††††† Alkuun

SEPƒN AMMATISTA

Timoniemellä Rekulanvaaralla asui "vanhapoika" Matti Haverinen, joka oli taitava seppä. Tiedetään hänen kuolleen v. 1892. Syntymävuosi ei ole tiedossa.

Seppä-Matin paja oli sijainnut vanhan kaivon luona notkossa, jossa myös sauna sijaitsi. Siellä on vieläkin pajan kuonakasat. Matti Haverinen oli taitava käsistään, joten hän pystyikin tekemään esim. masiinan eli viljanpuhdistuskoneen, jota myös viskukoneeksi sanottiin. Kerrotaan Matin käyneen Väisäsessä katsomassa mallia siihen masiinaan. Matka oli edestakaisin n. kymmenen kilometriä. Aamulla viiden aikaan seppä-Mati oli jo käynyt mallia katsomassa, kun toiset vasta nukkumasta nousivat. 

Matti oli kantanut Oulusta asti pajan alasimen selässään. Tämän taitavan sepän käsissä syntyi: rantanauloja, viikatteita, sirppejä, hankoja, mitä maataloudessa siihen aikaan tarvittiin.

Seppä-Matti teki myös arkkuja ja pesi ruumiita laettaen ne viimeiseen lepoon tekemäänsä arkkuun. Seppä-Matti teki myös itselleen arkun n. neljä vuotta ennen kuolemaansa. Siinä arkussa hän kävi "ettonetta" pitämässä ja veisaamassa. Vanhat ihmiset muistavatkin Matin kuolleen "Jumalan lapsena". Siihen omaan arkkuunsa hänet sitten laitettiinkin kuoleman jälkeen.

Ihmiset olisivat ostaneet Matilta sitä arkkua, mutta kerrotaan Matin vastanneen ettei sitä myy, koska se on hänelle itselleen. Tiedetään Matin nuorempana nukkuneen aitassa talvellakin turkki päällä ja huovikkaat jalassa n. joulukuuhun saakka. Vanhempana hän tuli viluisemmaksi ja kuolintaudissaan hän nukkuikin aivan uunissa. Siihen aikaan uunit olivat niin isoja, että mieskin mahtui sinne pitkäkseen.

Muistellut: Hilda Kettunen ja Leo Haverinen                Alkuun

1900-1939 

Timoniemen kylällä kätilönä, ihmisten ja eläinten parantajana teki suuren palveluksen Anna Vappu Haverinen, os. Huotari, synt. v. 1854, kuoli v. 1929. Hänen toiminta- aikanaan tapahtui saunassa syntymisiä, varmuudella Kantolan saunassa v. 1895. Silloin syntyi perheeseen kolmas tytär, josta oli odotettu poikaa. Isää pyydettiin saunaan kahville, kun tytär oli syntynyt, mutta isä oli pettynyt eikä mennyt. Varmuudella Anna V. Haverinen auttanut 3 perätilaa.

Lapset imivät äitinsä rintaa, niin kauan kuin maitoa riitti tai haluttiin imettämisellä ehkäistä uuden raskauden alkaminen. Saattoi käydä niin, että lapsi osasi jo puhua ja tahtoi "tissiä". Rinnalta "vieroittamisen" ajaksi äiti lähti kyläilemään tai siveli tervaa nännin päähän. Rinnalta vieroittamisen jälkeen lapset söivät aikuisten kanssa saamaa ruokaa samoista kupeista.

Lapset oppivat lukemaan Pyhäkoulussa, Katkismuksesta ja Virsikirjasta. Jos kotiin tuli sanomalehti (Kajaanin-lehti) opetetiin niistä lukemaan. (Pyhäkoulun op. Kaisa Huotari ). Kierto- eli viikkokoulu, jossa käytiin rippikouluikäiseksi asti. Opettajat: Hanna Lukkari, Lyyli Pulkkinen, Juuso Liimatta 1900-1920 vuonna.

V. 1900 jauhoja ei yleensä ostettu, vaan leipävilja kasvatettiin itse. Lihaa, maitoa, voita, kalaa ei ostettu koskaan. Vuosisadan alkuvuosikymmeninä kulki kerjäläisiä taloissa, koska mitään kunnallista apua ei silloin annettu. Talolaiset tekivät ns. kerjäläisleipää, sekoittaen puunkuorta ja ruisjauhoja, josta leivottiin leipää jota oli mistä antaa kerjäläisille. Ohria jauhettiin usein käsikivillä, joilla talkkunajauhot jauhettiin aina.

Teurastus tapahtui syksyisin. Teuraseläimet kasvatettiin 1-2v. vanhoiksi. Lihat suolattiin ja palvottiin. Suolista valmistettiin makkaroita. Suolet otettiin eläimestä mahd. puhtaana, ne käännettiin ja hangattiin hiekassa, kaavittiin puuveitsellä, pestiin ja huuhdottiin. Lehmänsarvea suppilona käyttäen suolet täytettiin veri- ohrajauho- rasva- suola seoksella. Kiehautettiin ja paistettiin syötäväksi. Rapamaha puhdistettiin samoin huolella, keitettiin ja suolattiin pieniksi paloiksi.

Käsityöt: Hamppua kasvatettiin kotona. Ne loukutettiin ja kehrättiin kotona: nuottalangat, käsityölangat patjankuoriksi, lakanoiksi, pyyheliinoiksi, mattoloimiksi. Lampaanvillat kehrättiin sukkalangoiksi, saaleiksi, pukukankaaksi, saraksi, rekiraanuiksi (karvat, hamput). Sarasta tehtiin miehille housut. Kotisuutarit tekivät parkituista eläinten nahkoista kenkiä. Kintaat miehet tekivät vasikannahasta. Eläinten nahkoista otettiin karva juoksevassa vedessä, varmuudella Lentua koskessa.

Sairaanhoito ja lääkitys: Anna Vappu Haverinen parantamistaito siirtyi hänen pojalleen Juho Haveriselle, joka myös oli aikansa eläinlääkäri. 1930-1940 Anna Vapulla oli taito auttaa parantuvasti ihmisten tulehduksissa (ajokset, paiseet, tulehtuneet haavat). Hän laittoi niihin ruusunsiteen, jolla oli hyvin parantava vaikutus verenmyrkytyksen estämiseksi. Ruusunside valmistettiin yhdeksästä eri aineesta, johon kuului hamppukääre, sininen paperi, mustat villat, sipuli, humalan käpyjä, tervaa, kermaa ja alkoholipitoista nestettä (kanferia, spriitä). Ruusunsiteen tekijöitä varmuudella Vikke Kettunen, Anni Huotari, Juho Haverinen.

Koinpuuro koin ajamiseksi esim. sormesta kuului myös lääkehoitoon. Valmistajia Kustaava Kettunen, Anni Huotari Reporinne. Silmäluomen kääntäminen oli myös Kustaava Kettusen taito.

Kurkkukipeään käytettiin siannahkakäärettä. Jalkakovettumiin siankärsää. Paleltumiin siansappinestettä. Sian teurastusvaiheessa otettiin sapessa oleva neste pulloon, jota käytettiin myös eläinten parantamiseen.

Eläinten turvotuksessa parannuskeinoina hämähäkin verkkoa, raudan ruostetta.

Synnytyksissä verenvuodon sattuessa Anna Haverinen käytti lääkeaineena rukiin heilimöidessä otetusta kukinnosta ja rukiin mustista jyvistä valmistettua lääkettä.

Päänsäryn hän paransi suoneen iskemällä. Se tapahtui ns. rinkkakirveellä napauttamalla otsasuoneen, josta laskettiin "pahaveri" pois. Anna Haverisen toimi alua oli laaja, ulottuen Lentuan kylään, Hallan kylään, Sylväjään. Kun hänet haettiin synnytyksiin, pyydettiin ottamaan myös rinkkakirves mukaan mahdollisia päänsärkyjä parantamaan.

Anna Komulaisen antamaa peruntietoa s. Haverinen Rekula                Alkuun

TAIKUUTTA.

Taian voimaan uskottiin yleisesti vielä 1900- luvun alkupuolella. Taikuriukkojen ja mummojen puoleen ihmiset kääntyivät hädän hetkellä. Taikurit pystyivät hyvään, että pahaan, miten vain itse halusivat. Kunnon taikurit eivät antaneet toisille mahtiaan, koska he pelkäsivät mahtiaan käyttävän pahaan.

Iivantiiralla on tapahtunut parantumistapauksia joiden silminnäkijänä kertoja on ollut. Tämä kertojan sisko oli pienenä ihottumassa eikä mistään muualta oltu apua saatu. Taikuri-mummo tuli parantamaan häntä. Mummo oli vienyt tytön rantaan, ottanut järven rannasta vedestä kiven, sylkäissyt siihen ja painanut ihottumaa. Heittänyt sen jälkeen kiven kauemmas veteen. Saman mummo teki kolme kertaa ja kolmen päivän päästä tyttö oli ihottumasta täysin parantunut.

Toisen kerran mummo oli parantanut kertojan serkun ihottuman seuraavalla tavalla. Itse oli taikuri metsästä tulipuut valinnut, joilla lämmitti saunan. Puita olisi ollut pinossa, mutta ne eivät kelvanneet. Ei kelvannut mummolle toisten hakemat puut, vaan hän halusi itse hakea ne. Saunan lämmitettyä mummo käytti potilasta vesiastiassa joka oli saunassa. Tästä poika tervehtyi.

Tämä sama mummo asui Kruunun torpassa, mutta keitettyään pontikkaa, hänet häädettiin torpasta pois. Taikuri-mummolla ei ollut paikkaa minne mennä, eikä hän vapaa ehtoisesti lähtenyt talosta pois. Kruununmiehet tulivat laukaisemaan torppaa kirveet mukanaan. Mummo sanoi yhdelle miehelle, että :"varohan kirvestä!" Se olikin lipsahtanut miehen polveen ja siihen tuli pieni mitättömän näköinen haava. Se osoittautuikin niin pahaksi, ettei se polvi parantanut, vaan jäi "tönköksi". Koko ikänsä mies kulki jäykällä jalalla.

1800 alkupuolella oli kertojan isän ukille kudottu uusi verkko. Sen oli joku kateellinen pahantekijä viikatteella halkaissut ylhäältä alas asti. Paha sai palkkansa ja mies tuli "kusiummelle". Iivantiiran Nivalle asti oli mies hädissään tullut apua hakemaa, mutta kun pahaa oli tehnyt ei hän apua saanut. Iivantiiralla oli tietäjäukko Simppa Okkonen, joka oli sukua tämän kertojalle. Tältä ukolta sai pahantekijä avun hätäänsä sillä ehdolla ettei vastedes pahaa tee. Samalla hetkellä kastui miehellä housut.

Kivijärven rannalla oli eräs mies lehtimetsässä. Hän kumartui juomaan vettä hetteestä (lähteestä), mutta "mehtikana" eli riekko säikytti miehen äänellään ja siitä tuli sellainen ihottuma ja kutina kasvoille, ettei voinut työtä jatkaa. Mies meni Simppa Okkosen luo ja kertoi tapahtuman. Tietäjäukko pesi kasvot toisesta hetteessä ja ihottuma parani.

Kertonut: Toivo Malinen                            Alkuun

TERVANPOLTOSTA 

Tervanpoltto oli tärkeä elinkeino 1800-luvulla Timoniemelläkin. Rekulanvaaran mäelläkin oli yhteinen tervahauta Kylmänkankaalla, josta olisi lähtenyt n. 100 tynnyriä tervaa, mutta eräs kateellinen mies oli hakannut tynnyrin vanteet poikki ja terva oli valunut maahan 70 tynnyriä. Terva oli aivan purona juossut rinnettä alas. Tämä tapahtui sillä aikaa, kun yksi mies oli pantu vahtimaan, mutta tämä mies oli lähtenyt käymään saunassa kylpemässä, niin sillä aikana oli tihutyöntekijä tekosensa tehnyt. 25 tynnyriä oli jo ehditty ajaa Lentuan rantaan. Kovasti olivat yrittäneet Rekulanvaaran miehet kostaa tälle pahantekijälle. Kerrotaankin häissä pönkittäneet johonkin rakennukseen, mutta se mies oli karannut luukusta ja särkenytkin itseään puhdistaessaan. Tämä tapaus oli samana vuonna, kun Oulun tervahovi oli palanut ja tervan hinta oli korkea. Ovat arvelleet, että kokonaisen maatilan hinta on mennyt siinä menetetyssä tervassa.

Näihin aikoihin poltettiin tervahautoja niin paljon että kaikki Rekulan, Onnelan ja Kantolan metsät menivät melkein paljaiksi. Vanhat ukot olivat tuumanneet että: " Mikä nyt tehdään, kun metsät on menny.

Tervahautoja löytyykin monta joka kankaalta. Tämä tapaus oli niin suuri vahinko, että sitä harmittelevat vanhat ukot vieläkin.

Muistellut: Leo Haverinen.            Kirjoitti: Saimi Haverinen                Alkuun

TIMONIEMI, VƒHƒN ENNEN VUOTTA 1929

Timoniemen koulun perustemis ajatus oli useammilla mielessä -20-luvun loppupuoluella. Kiertävä maamieskoulu toimi Onnelassa 1929 talvella. Ehkä edellisenä vuonna Juuso Pulkkinen keräsi tietoa koulun perustamishalukkuudesta ja kouluun tulevista lapsista. Neuvoja hän oli saanut veljeltään opettaja Väinö Pulkkiselta. Tulos koulunperustamiselle oli enimmäkseen myönteinen. Vastustajiakin oli, koska joidenkin mielestä koulu kasvattaa laiskoja ihmisiä. Koulu alkoi sitten elokuun alkupäivinä 1929.

Ensimmäisenä koulun alkamispäivänä tulivat kouluun aikovat saattajineen.

Luku- ja kirjoitustaidon perusteella siirrettiin suoraan yläkoulun ensimmäiselle luokalle ikänsä puolesta tulevat. Alakouluun jäivät alakouluiässä olevat ja ne yläkouluun tulevat, joiden lukutaito oli heikko.

Ensimmäisenä koulupäivänä saatiin viedä mukana Ketekismus ja virsikirja, koska ei tiedetty mitä koulussa tarvittiin.

Koulumatkat olivat pitkät, joten koululaiset tulivat aamulla hyvin aikaisin kouluun. Kellot eivät olleet ajassa, koska radioitakaan ei ollut.

Kouluvaatteet olivat huonot, päällä oli vanhempien vaatteita. Kengät olivat vanhoja rajoja, joita ei aamulla tahtonut saada jalkaan.

Koulu oli kuitenkin uusi, monille mieluinen asia

Helli Pulkkiselta            Kirjoittanut: Aino Kuusisto.                                Alkuun

SANANPARSIA:

Kun työtä tekköö kuollakseen niin justiin soapi elleäkseen", sanoi maalaistalon emäntä 1940- luvulla Paltamossa.

Jatketaanpas ruppeamata, tulloo se vielä mesi leipään", sanoi perheenisä lapsille, joka rantusteli ruokapöydässä 1900- luvun alkupuolella ja ajoi lapsen pois pöydästä.

Nuori miniä sanoi tultuaan kotiin synnytyslaitokselta ensimmäisen lapsen jälkeen 1940- luvulla: "Se oli sitten ensimmäinen ja viimeinen." Anoppi lohdutteli:" Elä puhu mittää tuommosta sillon kun pässi on samassa karsinassa. Pannaanhan aekoo eteenpäen niin sinulla soattaa puolikymmentä penskoa helemossasi pyörie".

  Raili Kilponen                                    Alkuun

Lehmän anne levennellen, kalan saalis kavennellen.

Syönyt aika ei tiedä syömättömän vajaasta.

Kuningaski kulunsa pitää, hyvvää herra heittiösä.

Mihinkäpä se koira karvoistaan pääsee.

Kyllä pahassa kirveessä vartta piisaa.

Joka on rutto ruualla, on töilleen terävä.

Hyvä on pitkän pinon vieressä lastuja poimia. Kyllä on oksan ottajaa, kun olis puun kaatajaa.

Ei ruoka syyen lopu, vaan saamattomuuven.

Sitä lintu linnulle, mitä linnulla itellä.

Muistiin merkinnyt Eila Leinonen                            Alkuun

Uuden vuoden yönä, jos on tähtinen taivas tulee marjainen kesä.

Ensimmäinen suvi uudenvuoden jälkeen, (jolloin oksilta vesitipahtelee) on siitä päivästä viljan leikkuuseen vastaava päivämäärä elokuussa.

Jos Pohjoistaivaalla revontulet palaa alhaalla tulee hyvät ilmat. Jos taas yli taivaan säihkyvät tulee tuisku ja huonoilma.

Kolmannesta tapionriihen puinnista, on 7 viikkoa, kun ne roskat ovat sammalessa.

Jyrinpäivän yön jos kylmää. Kylmää 40 yötä, jos ei yhteen palaan, niin sitten kesällä.

Erkinpäivänä käki kukkuu vaikka tikan liukusta.

Urpona turkki päällä. Kesät kaiket paita päällä.

Hauen maksa, jos on keväällä kapea ja halennut, tulee kylmä ja huono kesä. Leveä ja ihan vähän halennut tietää lämmintä ja hyvää kesää.

Laurinpäivänän aikoihin Laurinvilut.

Ei ole vuon vuotta, päivän Perttulin perästä.

Jos aurinko (ulottaa) ei näy kunnolla, on seuraavana päivänä vesisade.

Iltarusko kevähällä keltehiksi (kylmäksi) syksyllä lämpimäksi sääksi.

Lehti puista pitäisi lähteä ennen Mikkeliä. Minkä jää Mikkelin jälkeen, sen jää Erkin jälkeen lunta.

Lumen pitää sataa etelästä, niin se on pysyvä lumi. Talven alku.

Jäiden lähtö tapahtuu samana päivämääränä, kuin syksyllä jäätyminen.

Toivo Kyllönen                                                Alkuun

VUODENTULOA JA SƒƒTƒ ENNUSTAVIA HAVAINTOJA SEKƒ SIIHEN LIITTYVIƒ SANONTOJA

Tammikuun ensimmäisestä suvesta on 200 päivää viljan leikkuuseen.

Jos ei kylmä kyntteliä, eikä palele Paavalia niin on halla heinäkuussa talvi keskellä kesää.

Helmikuun suvet eivät olleet toivottuja, seuraavaa satoa ajatellen.

Matinpäivänä ensimmäinen kevätpäivä. Minkäliasta säätä Mattina sellaista Mariaan.

Jos kasvava kuu kiekkuu kynsistään kiinni tulee pakkanen ja kylmä tuuli.

Jos tekee kinokset lähelle seinän viertä, niin lumi sulaa keväällä nopeasti, jos tekee kinokset ulomma sulaa lumi hitaammin.

Mikä (lumi)Maariana katolla se Vappuna vaolla.

Kevään kolmas suvi tekee kesän.

Kuu kiurusta kesään. Puolikuuta peipposesta. Västäräkistä viikon verran. Pääskystä ei päivääkään.

Kun kuulet kuikan äänen, älä mene järven jäälle.

Kun kohvaan paistaa, ei paista kesällä.

Jos paistaa hauen selkään paistaa tähkäänkin.

Mistä päin tuulee Helatorstaina, sieltä tuulee koko kesän.

Viljat pitäisi kylvää kasvamaan kuun aikana.

Jos kesällä sumu laskeutuu maahan ja jää hämähäkin verkolle (poudanpesä) tulee poutapäiviä. Jos taas nuosee taivaalle tulee vesisade.

Jos pääskyt lentävät matalalla lähellä maata, tulee vesisade.

Sappi auringon edellä ja jälkeen, (kolme aurinkoa) tulee huonoilma.

Kesää kekriin, syksyä jouluun.

Martti maita kylmää. Simo siltoja tekee.

Liisan liukkaat ja Kaisan kaljamat.

Kaija paitaansa pesee. Odotetaan Kaijan päivän tienoilla vesisadetta.

Ei seitsemän kuukauden talvea joko kuuden tai kahdeksan kuukauden talvi.

Väinö Piirainen                                        Alkuun

HAUTAJAISISTA TIMONIEMI 1880-1939

Siihen aikaan, kun sairaaloita ei ollut, sairastettiin aina kotona ja jos sairaus päättyi kuolemaan, se tapahtui kotona.

Sairaita käytiin katsomassa. Joka päivä joku naapuri tai kaukaisempi tuttava kävi sairaan luona lukemassa ja veisaamassa. Hänelle puhuttiin ja keskusteltiin mahdollisesta lähdöstä viimeiselle matkalle. Näin tuettiin sairastavaa ihmistä kestämään henkisesti ja ruumiillisesti, ja pyrittiin antamaan toivoa uudesta, paremmasta elämästä. Lähtevällä oli yleensä rauhallinen mieli ja ennen kaikkea lapsen usko.

Kun kuolema oli käynyt talossa, pestiin vainaja yhteisvoimin naapureitten kanssa vedellä ja saippualla. Päälle puettiin valkoinen pitkä paita, joka oli valmistettu useimmiten ennen tai pesupäivänä. Tämän jälkeen vainaja asetettiin kuolin- eli kalmalaudalle ja vietiin riiheen säilytettäväksi siihen asti, kun arkku oli valmistettu, joka sekin tehtiin kotona. Aikaisemmin arkku tervattiin mustaksi, myöhemmin maalattiin mustalla maalilla. Arkkuun laittaessa, samoin kuin kalmalaudalle laittaessa aina veisattiin.

Kalmalautaa säilytettiin tyhjänä riihen sillan alla. Vainaja säilytettiin hautajaispäivään asti riihessä. Hautajaispäivänä arkku tuotiin pirtin ulko-oven eteen ulos laitetuille telineille, jotka olivat havutettu. Myös kuuset olivat arkun ympärillä kunnioituksen osoituksena ja juhlistamassa vainajan muistoa.

Hautajaiset olivat varallisuuden mukaan ja niitä valmisteltiin viikko. Paistettiin lanttu- kala- ja lihakukot, rieskat, piirakat ja pulla sen jälkeen kun se tuli käytäntöön. Keitto, eli lämmin ruoka, joka aina oli lihakeitto sian ja raavaan lihasta, keitettiin hautajaispäivän aamuna anivarhain saunan muuripadassa tai ns. pistokkaassa, pystyriuuista lappolaiskodan malliin rakennetussa suojassa olevassa muuripadassa. Jälkiruokana oli riissipuuro marjasopan kanssa. Kahvia tarjottiin, samoin pullaa sen jälkeen kun ne oli tulleet käyttöön.

Hautajaisiin kutsuttiin vieraat mustareunaisella surukirjeellä. Kauvimmat vieraat tulivat edellisenä iltana surutaloon. Heidät syötettiin, samoin hevoset talvella. Samoin ed. iltana veisattiin ja pidettiin vaatimaton hartaushetki, jossa muisteltiin vainajan elämää ja pyrittiin myös muistamaan omaa lähtöä.

Aamulla kuudelta tulivat lähellä asuvat vieraat. Ensin tarjottiin kahvi. Kahvin jälkeen kokoonnuttiin ulos avatun arkun ympärille, jossa veisattiin ja joku piti puheen. Siinä itkettiin avoimesti ja surtiin näyttelemättä. Vainaja ympäröitiin arkussa unelman oksilla, silla muita kukkia ei siihen aikaan ollut tapana käyttää.

Syöminen oli tärkeä tapahtuma hautajaisissa. Ruokapöydät oli koottu jopa naapureista hakien pitkäksi, penkkien sivulla kulkevaksi pitopöydäksi. Pöytäliinana olivat valkoiset lakanat. Kaikki vieraat syötettiin, niin monta pöydällistä, kuin heitä kulloinkin oli.

Ruuan jälkeen lähdettiin vainajaa viemään haudattavaksi. Arkku asetettiin talvella liisterekeen, kesällä kantaen lähimmän vesireitin varteen. Liistereessä oli havut arkun alla ja neljä pientä kuusta arkun ympärillä, sevillä kaksi, kantapuolella kaksi. Hevosen luokiin sidottiin valkoinen liina, naisvainajalle vasemmalle, miesvainajalle oikealle puolelle. Aisakellot ja helyt otettiin pois, ajaminen tapahtui hiljaa. Lähimmässä reessä arkun jälkeen ajoi lähimmät omaiset, sen jälkeen muu saattoväki.

Hautaanlaskiessa veisattiin, hauta luotiin umpeen lähiomaisten luodessa ensin, sen jälkeen vuorotellen. Pappi toimitti ruumiinsiunauksen aina avoimen haudan äärellä. Jos surutalo oli lähellä, palattiin haudalta sinne kahville ja syömään. Jos matka oli pitkä majoituttiin kirkkokortteeritaloon, jossa syötiin hautajaiseväitä ja yövyttiin.

Tämän jälkeen elämä jatkui joko ilman äitiä tai isää tai perheen vanhuksia, usein myös lapsia. Suru-aikana kävi ystäviä lohduttamassa surevia ja itkemässä itkevien kanssa. Itkua ei pidetty häpeänä. Kova työ ja puutteellinen elämä oli surutyötään tekevän jokapäiväinen seuralainen.

Muistellut: Helli Pulkkinen

HAUTAJAISISTA.

Timoniemellä pidettiin ennen isojakin hautajaisia. Ne poikkesivat paljon nykyisistä. Muistissa on vielä nykyihmisilläkin eräitä hyvin suuria hautajaisia, jotka kestivät useita päiviä. Vielä v. 1941 pidettiin tällaisiä hautajaisia.

On ollut sellainen uskomus, että jos emäntä tai isäntä kuolee talosta, täytyy teurastaa lehmä ja pitää kunnon hautajaiset. Muutoin se lehmä voi kuolla vahingon kautta. Vielä 50-luvullakin on Timoniemellä ollut tällaista uskomusta.

Lehmä siis teurastettiin ja hautajaisia valmisteltiin viikkokausia. Kauempana olevat sukulaiset ja tuttavat saapuivat jo hautajaisia edeltävänä iltana. Kaikki vieraat syötettiin ja kahvitettiin. Lapsetkin saivat kahvit pullan kanssa, mikä oli kovasti lasten mieleen. Viimeisenä kylläkin tarjottiin lapsille.

Surutalossa vieraat yöpyivät. Aamulla saapui lähitienoon väki ja kaikki joivat kahvit pullan kanssa ja söivät istualtaan pöydän ääressä lihakeittoa, ryynikukkoa, rieskaa, leipää ja muitakin keittoja. Ruokailu aloitetiin virren veisuulla. Kun yksi pöytä oli ruokaillut, katettiin pöytä uudelleen niin kauan kuin kaikki saivat syödä kyllikseen. Lapset söivät viimeisenä.

Pappia ei kaikistellen ollut vainajan kotona. Miten sen vainajan omaiset itse halusivat.

Ruokailun jälkeen aitasta otettiin arkku, jossa vainaja lepäsi, avattiin kansi ja koko hautajaisväki kävi kuvassa arkun ympärillä, lähiomaiset lähimpänä vainajaa. Taas veisattiin.

Sen jälkeen laitettiin arkku kiinni ja asetettiin hevosen rekeen. Hautajaissaatto lähti ajamaan kohti kirkonkylää ensimmäisenä se hevonen, jonka reessä ruumis oli.. Sen jälkeen vainajan lähiomaiset ja sitten muu väki. Ruumissaatossa ei käytetty hevosella tiukuja. Jouhissa oli valkea liina. Hevosia oli peräkkäin monta, kymmeniäkin. Haudoilla pappi siunasi ruumiin ja veisattiin virsiä.

Surutaloon tultiin vielä kahville, syömään ja veisaamaan. Tällaiset olivat rikkaan ihmisen hautajaiset.

1900-luvun alussa on kuulemma papillekkin pitänyt maksaa lehmä, jos emäntä tai isäntä on kuollut talosta.

Muistellut: Hilda Kettunen ja Leo Haverinen       Koonnut: Saimi Haverinen.             Alkuun

KINKERIT

Kinkerit olivat hänen lapsuudessaan koko kylän juhla kaksi kertaa vuodessa. Ne kestivät kaksi päivää ja mukana oli tavallisesti kaksi pappia ja lukkari, jotka myös yöpyivät kinkeritalossa. Väkeä saapui paljon, sillä joka talossa oltiin mukana. Kinkereillä veisattiin virsiä, papit saarnasivat, luetettiin aikuisia ja koululaisia sekä kuulusteltiin rippikouluun pyrkijöitä. Kastettiin myös lapset, jotka olivat kylällä syntyneet kinkereiden välillä ja luonnollisesti toiset kastettavat olivat ja melko isoja vauvoja.

Kaikki kinkeriväki syötettiin ja kahvitettiin sekä papit ja lukkari passattiin peräkamariin ja pöytä koetettiin järjestää parasta mitä talossa oli. Koska kinkereiden järjestäminen oli näin taloudellisestikin melkoinen juttu, niin pienemmät ja köyhemmät talot eivät pystyneet niitä järjestämään, vaan ne pidettiin aina vuorotellen isoimmissa taloissa. 1920- luvulla, jolloin oli vaikeita pula-aikoja, olivat tarjottavatkin vaatimattomampia.

Kahvia ei aina ollut, vaan se keitettiin rukiinjyväjauhoista. Siis jyvät paahdettiin rännissä hiilloksella ja sitten jauhettiin. Palasokeria ei aina ollut vaan se tehtiin kotona hienosta sokerista kovettamalla ja sen jälkeen leikattiin sokerisaksilla paloiksi.

Kotoaan Viitamäestä Katri Tolonen muistaa lapsuutensa kinkereitä, että illalla isossa pirtissä lapset ja lukkari mukana hyppäsivät pituutta ja lystiä oli kaikilla. Kilpailtiin siitä, kuka hyppää useamman lankun yli, sillä ennen oli pirtin lattia tehty leveistä lankuista.

Kinkereillä oli myös tapana, että papit merkitsivät muistiin ketä oli läsnä mistäkin talosta. Myöskin he antoivat ehtoollista niille vanhemmille ihmisille, jotka sitä halusivat.

Kinkeritilaisuuden loputtua talonväki kyyditsi hevosella papit ja lukkarin takaisin kirkonkylään.

Katri Tolosen kertomana Paltamosta                                Alkuun

Lauluja.

Illan tuuli soittaa

Illan tuuli soittaa jo latvaa pihlajan
kaupungilta kuulen mä valssin niin kaihoisan.
Pihlajasta se kertoo, on tuttu tarina sen.
Muistan Uralin rinteiltä valkolatvuksen.
Niinkuin seppelepäinen taas nuori morsion on
kukkii pihlajahuntu tuo alla auringon.

Sinne taakse jääneen mä tiedän pihlajan
kauas kulki tieni, jäi hän jota rakastan.
Syksyn punaiset marjat kuin kyynel pihlajan on
itken pihlajan lailla, on sydän onneton.
Niinkuin seppelepäinen....

Kenties kerran vielä soi tuuli lauhemmin
kaupunkien pauhu jää taakse viimeinkin.
Missä pihlaja kukkii, siell armaan nähdä mä saan
luonto puhkeaa kukkaansa jälleen kauneinpaan.
Silloin seppelepäinen....

 

Tein minä pillin

Tein minä pillin pajupuusta, toki aivan pajupuusta,
hei, soreasti koreasti pillini soipi, toki vain pajupuusta.

Metsässä soitan illan suussa, toki vain illan suussa
hei, soreasti koreasti pillini soipi, toki vain illan suussa.

Karjankin kellot kilvan kalkkaa, toki vain kilvan kolkkaa
hei, soreasti koreasti karjankin kellot, toki vain kilvan kalkkaa.

Lainehet lammen loiskii, laulaa, toki vain loiskii, laulaa
hei, soreasti koreasti lainehet lammen, toki vain loiskii, laulaa.

Taivas on sininen ja valkoinen

Taivas on sininen ja valkoinen
ja tähtösiä täynnä; niin on mun
nuori sydämeni ajatuksia täynnä.

Enkä mä muille ilmoita mun
sydänsurujani; synkkä metsä,
kirkas taivas, ne tuntee mun huoliani.